maanantai 3. marraskuuta 2014

Mistä kaikki alkoi... matkaoppaaksi vuonna 2001

Aurinkomatkojen opaskurssilla Marmariksessa 09/2001 


Näistä kuvista ja tunnelmista on vierähtänyt jo yli 13 vuotta mutta yhtääkään hetkeä en vaihtaisi pois. Vaikka aikoinaan päätös ulkomaille lähtemisestä ja kaiken "vanhan" elämän jättämisestä olikin aika iso päätös ja elämänmuutos. Jätin pitkän parisuhteen, juuri remontoidun kodin, asuntolainan, rakkaan koirani sekä kaikki sukulaiset ja ystävät. Unelmani ulkomailla elämisestä oli niin vahva, että sitä vain oli pakko lähteä toteuttamaan. Vielä siinä vaiheessa kun epäröin opaskurssille hakemista, eräs vanhempi kollega totesi: hyvin harva vanhempi ihminen katuu niitä asioita, joita on tullut tehtyä vaan enemmän kadutaan niitä asioita, joita ei tullut tehtyä. Niitä toteutumattomia unelmia... Sillä hetkellä päätös oli selvä.
Itselläni ei ollut nuorempana mitään unelmia siitä, että minusta tulee matkaopas. Mutta matkailukärpänen puri kyllä jo nuorella iällä - kiitos mummuni, joka vei minut 7-vuotiaana ensimmäiselle Rhodoksen reissulle sekä äitini, joka ahkerasti vei minut "etelän" lomalle 1-2 kertaa vuodessa. Näin pääsin jo pienestä pitäen näkemään muutakin kuin kotinurkkia ja niin minusta kasvoi pakettimatkojen parissa kasvanut 70-lukulainen. Sen suurempia seikkailuja emme tehneet mutta pakettimatkat tulivat kyllä tutuksi ja ehkäpä siitä oli hyötyä siinä vaiheessa, kun oman matkaopasurani aloitin. Tiesinpä aika hyvin, että mihin puuhaan olin lähtemässä... 
Matkailua opiskelin sivuaineena jo ammattikorkeakoulussa mutta pääaineenani oli kuitenkin markkinointi ja tradenomiksi valmistuin vuonna 1998. Heti koulun jälkeen lähdin kokeilemaan siipiäni markkinoinnin maailmassa sillä sain työpaikan media-alalta myyntineuvottelijana. Mutta hyvin nopeasti kävi selväksi, että se ala ei ole minua varten. Lopulta onnea oli mukana sillä entinen matkailun opettajani oli suositellut minua erään matkatoimiston päällikölle ja niinpä eräänä päivänä sain puhelun, jossa tarjottiin töitä matkatoimistovirkailijana. Sillä tiellä menikin sitten pari vuotta ja pidin kovasti työstä. Mutta lopulta se unelma ulkomailla työskentelystä kävi vain liian voimakkaaksi. Niinpä jätin vakituisen työsuhteen ja lähdin seikkailumielellä Aurinkomatkojen opaskurssille syyskuussa 2001.
Etukäteen en ollut mitenkään päättänyt, että mille yhtiölle haluaisin töihin ja aika sattumalta päädyin laittamaan paperit Aurinkomatkoille. Pääsin mukaan haastatteluihin ja lopulta minut valittiin 17 opaskurssilaisen joukkoon. Koulutus Helsingissä kesti noin viikon ja sen jälkeen oli edessä viikon "kenttäkoulutus" Marmariksessa, Turkissa. Siellä pääsimme tutustumaan ihan käytännöntyöhön ja tekemään monenlaisia harjoituksia. Ja lopulta niiden perusteella 15 sai suoritettua kurssin hyväksytysti. Ensimmäiset työkohteet meille jaettiin jo kurssin viimeisenä päivänä ja sen mukaan minun olisi pitänyt päätyä Agadiriin, Marokkoon. Siellä kuulemma tarvittiin itsenäiseen työhön kykenevää ja jo hieman elämää nähnyttä opasta, joka kykenisi vetämään haastavia retkiä - näillä sanoilla esimieheni minut perehdyttivät kohteen valintaan. Toki kuulemma valintaan vaikutti myös se, että ulkonäköni ei ollut perinteinen Suomi-blondi joten enemmän paikallisen näköisenä olisi työskentely paikanpäällä helpompaa. Täytyy sanoa, että Marokko ei ollut listallani ihan ykkössuosikki mutta ihan mielenkiinnolla olin sinne myös lähdössä. Mutta sitten kohtalo puuttui asiaan... kurssin aikana nimittäin New Yorkin tornit kaatuivat ja syyskuun 11.päivä muutti monien suunnitelmat. Vähän kurssin jälkeen saimme kirjeen pääkonttorilta, jossa todettiin että matkailumaailma on muutoksen kourissa eikä uusia oppaita pystytä palkkaamaan. Etenkin matkat kaikkiin islaminuskoisiin maihin oli kerralla peruttu. Siinäpä sitten hetken mietin, että mitäpä tehdä elämällä: työpaikka irtisanottu, koti pistetty pakettiin ja asuinpaikkani oli väliaikaisesti vanhempieni luona. Lopulta kuitenkin onnea oli mukana matkassa, sillä noin 10 päivää myöhemmin sain puhelun pääkonttorilta ja minulle tarjottiin työpaikkaa talveksi Fuerteventuralta, Kanarian saarilta. Sinne menossa ollut opas oli lopettanut työskentelyn, joten yksi opas pystyttiin kurssilaisista valitsemaan ja se kunnia osui minulle. En edelleenkään tiedä miksi.. Mutta olin onnellinen. Ja sitä olen edelleen.
Pakkasin tuliterät työvaatteet sekä muun maallisen omaisuuteni (vaatteet, kengät, kosmetiikka, kirjoja) pariin matkalaukkuun ja seikkailu oli valmis alkamaan. Mukaan sai siis ottaa kaikkiaan kolme matkalaukkua, yhteensä 60kg, ja niihin tuli mahtua kaikki tarvittava. Myös ne työvaatteet ja kengät. Mutta yllättävän hyvin sitä tuli kaikki vuodet toimeen tuollakin määrällä tavaraa. 
Fuerteventuralle saapuminen on jäänyt mieleeni, etenkin taksimatka lentokentältä Corralejoon. Monelle ensi kertaa saarella vierailevalle se on jonkinasteinen shokki sillä Fuerteventura on äärimmäisen kuiva ja karu saari. Eli matkalla ei juuri kasvin kasvia näe. Vain kiveä ja kivipeltoa. Mutta itse olin maisemista täysin lumoutunut heti ensimmäisellä kerralla - kaikki terrakotan, ruskean ja hiekan erisävyt maastossa, pehmeinä kumpuilevat matalat kukkulat ja lopulta valtavan pitkä hiekkadyynialue. Niissä oli ja on edelleen jotain taianomaista. 



Saavuimme kohteeseen lokakuun alussa, pari viikkoa ennen ensimmäisten asiakkaiden saapumista, sillä kaikki piti valmistella asiakkaita varten.  Tutustua Corralejon kylään sekä yleensäkin koko saareen ja sen nähtävyyksiin. Piti tutustua hotelleihin sekä oppia, että mistä löytyy mikäkin paikka (apteekit, kaupat, lääkäriasema, kukkakauppa, kirjakauppa, bensiiniasema, poliisiasema, linja-autoasema, kahvilat, ravintolat jne). Piti tutustua paikalliseen ruokakulttuuriin ja yleensäkin paikalliseen kulttuuriin ja historiaan. Suunnitella retket ja tutustua niihin. Valmistaa kaikki materiaalit: hotellikansiot, retkikansiot, tervetulomateriaalit, kartat jne. Ja samalla piti valmentaa itseään oppaan työhön sillä eihän 2-viikon pituisella opaskurssilla todellakaan saa vielä kaikkia tarvittavia eväitä oppaan työssä toimimiseen. Mutta niin vain saimme hommat valmiiksi ja olimme valmiit ottamaan ensimmäiset asiakkaat vastaan. 

Ensimmäisestä varsinaisesta työtehtävästä en muista yhtään mitään sillä ensimmäinen arri eli tulotransfer (asiakkaiden vienti lentokentältä kohteeseen ja hotelleihin) meni täysin sumussa. Mutta sen muistan, että olen puhunut kuin papupata koko 40 minuutin matkan ajan. Ja itse asiassa siitä tavasta en tainnut koskaan päästä eroon...  
Meitähän ei tosiaan ollut koko saarella kuin kaksi Aurinkomatkojen opasta eli minä ja pomoni (tai kohdepäällikkö, kuten virallinen nimitys kuului). Joten alusta lähtien kaikki tehtävät tulivat todellakin tutuiksi sillä ei ollut muita oppaita, joilta olisi voinut oppia. Suoraan vain tervetulotilaisuutta vetämään - sellaisen olimme sentään opaskurssilla nähneet.. No, taas oli siitä elämänkokemuksesta hyötyä sillä homma lähti sujumaan ilman suurempia ongelmia. Toki haasteita riitti mutta nautin työstä valtavasti. Onneksi kollegani oli myös huipputyyppi sillä pienessä kohteessa on tultava toimeen sillä käytännössä pomoni oli opaskollegani, asuinkumppanini sekä ystäväni. Eli yhdessä vietetiiin lähes 24 tuntia vuorokaudessa. Sen verran hyvin ystävystyttiin tuona talvena, että olemme edelleen ystäviä. 
Ensimmäinen talvi oli ikimuistoinen kokemus monessakin mielessä. Sitä oppi valtavasti uutta - niin työstä, kohteesta mutta etenkin itsestään. Sitä oppi heittäytymään tilanteeseen kuin tilanteeseen, hoitamaan asiat alusta loppuun huolellisesti, suunnittelemaan ja valmistelemaan uusia ideioita asiakkaita varten ja monta muuta asiaa. Onneksi kaikenlainen organisointi oli tuttua jo matkatoimistoajoilta, joten se varmasti helpotti sopeutumista oppaan monipuoliseen työhön. Mutta etenkin esiintymistaidot kehittyivät hurjasti - eipä siinä voi paljon ujostella, kun edessä on 100 tuntematonta ihmistä, joille pitäisi kertoa asioita tervetulotilaisuudessa. Ei muuta kuin hommiin ja pistämään itsensä kehiin. Se onkin mielestäni yksi niitä tärkeitä asioita, joita oppaan työssä tarvitaan: persoonallisuus ja se, että tekee työtä omana itsenään. 
Työn ulkopuolisesta elämästä ei ole jäänyt kovin kauheasti yksityiskohtia mieleen mutta muutamia asioita toki. Esim. asunnon vaihtaminen kolmeen otteeseen talven aikana: ensimmäinen oli minikokoinen yhden makuuhuoneen huoneisto, jossa jaoimme makuuhuoneen kollegan kanssa. Jostain syystä paikallinen edustajamme, joka huolehti asuntojen hankkimisesta, oli ajatellut että kaksi aikuista naista mahtuu kyllä asumaan samassa huoneessa. No, onneksi työsopimuksessamme sentään määritellään se, että jokaisella pitää olla oma huone. Niinpä pääsimme kuukautta myöhemmin muuttamaan vähän tilavampaan asuntoon - tosin oma huoneeni oli niin pieni, että sinne mahtui vain ns. nuorissänky (180cm pitkä), pieni yöpöytä sekä vaatekaappi. Ikkuna oli katonrajassa ja siitä näki rappukäytävään. Onneksi olen vain 160 cm pitkä, joten sänkyyn mahduin ongelmitta... Mutta loppujen lopuksi saimme kuitenkin ihan kunnon asunnon, josta löytyi molemmille ihan normaalit huoneet ja vuoteet. Mutta tulipahan heti aluksi selville se, että oppaantyössä voi joutua asumaan mitä monimuotoisimmissa asunnoissa ja siitä oli myöhempinä opasvuosina kyllä paljon hyötyä. Nimittäin kaikenlaiset asumismuodot on tullut koettua... niistä lisää myöhemmin :-)  
Ensimmäisen talven (ja itse asiassa aika monenkin talven) vakiobaarimme oli Kiwi bar, joka tuohon aikaan oli käytännössä Corralejon iltaelämän "se"-paikka. Siellä istuttiin lukuisia iltoja mansikkamargaritaa, coronitaa tai baileyskahveja nauttien. Siellä kokoontuivat niin eri firmojen matkaoppaat, kylän surffarit kuin myös naapuritalon poliisit. Ja sieltä matka jatkui yleensä lauantai-iltaisin sitten Waiki-discoon, jossa salsattiin aamuun asti. Etenkin jos seuraavana päivänä odotti vapaapäivä... 

Vuonna 2001 ei valitettavasti ollut vielä digikameroita eikä älypuhelimia eli kaikki muistot ovat tallentuneet ihan vain vanhanaikaisille valokuville. Jotka itse asiassa ovat edelleen Suomessa vanhempieni luona. Mutta jossain vaiheessa ne pitäisi kyllä kantaa tänne kotiin Gran Canarialle. Olisihan niitä vanhoja valokuvia joskus hauska selata ja muistella menneitä.. Nimittäin muistoja kyllä löytyy - niitä on kertynyt ihan valtava määrä opasvuosien aikana. Ja niitä on myöhemmin ollut hauska muistella entisten opaskollegoiden kanssa. Sillä opaselämää ei voi oikein jakaa muuta kuin muiden entisten oppaiden kanssa. Kukaan muu ei niistä seikkailuista ymmärrä oikein mitään. 
Muistot ja elämänkokemukset ovatkin sitä parasta antia (opasystävien lisäksi), joita jäi talteen noista 10 opasvuodesta. Ne ovat olleet osa unelmaa, joka onnekseni on tullut koettua ja elettyä. 
Näin siis päädyin maailmalle vuonna 2001 ja sillä tiellä olen edelleen. Fuerteventura vei sydämeni ja sinne palasin opastöissä joka talvi (kesät työskentelin muissa kohteissa kuten Italiassa, Kroatiassa ja Montenegrossa) kunnes lopulta tapasin nykyisen puolisoni ja jäin saarelle vakituisesti asumaan. Oppaan töistä jäin äitiyslomalle toukokuussa 2011 ja siitä suoraan hoitovapaalle, jota jatkui tämän vuoden kesäkuuhun asti. Silloin ilmoitin sitten Aurinkomatkoille, että tämä jakso elämässä on nyt nähty ja koettu. Kotonaolovuosien aikana maailma on muuttunut, opastyö on muuttunut, asiakkaat ovat muuttuneet ja ennen kaikkea minä olen muuttunut. 
Mutta aika aikansa kutakin - enää en olisi valmis oppaaksi lähtemään. Jääköön ne työt nuoremmille ja niille, joilla se seikkailu on vielä näkemättä ja kokematta. 












Ei kommentteja:

Lähetä kommentti